Supersankarin savolaista (mielen)maisemaa

Posted on

Kaksi vuotta on pitkä aika. Tekstiä ei voi kuitenkaan pakottaa syntymään, jos ei inspiraatiota tule eikä ajatus kulje toivotulla tavalla. Tai jos tekstiä syntyy, sitä ei aina jaksa viedä loppuun asti. Toisinaan se jo huolestutti, mutta ajattelin, että parempi antaa olla kuin väen väkisin vääntää, pakotettua tekstiä ei ole kiva kirjottaa eikä lukea. Viime aikoina on onneksi kuitenkin ollut ilmassa inspiraation välähdyksiä.

Kävin katsomassa tänään Rendelin, tuon ihka ensimmäisen suomalaisen supersankarielokuvan ikinä. Tykkään katsoa monenlaisia elokuvia, mutta useimmiten katsottavakseni päätyvät ennemmin romanttiset hömppäkomediat ja draamat kuin kauhua, räiskettä ja mäiskettä tarjoavat filminpätkät. Tästä syystä en pidä itseäni todellakaan minään elokuvakriitikkona, ainakaan vakavasti otettavana. Rendel herätti kuitenkin niin paljon ajatuksia, että teki mieli kirjoittaa, pitkästä aikaa. Itse asiassa tekstin osaset pyörivät päässä koko 65 kilometrin automatkan Mikkelistä kotiin, ja meinasinkin ihan pysähtyä levikkeelle kesken matkan tätä kirjoittamaan (näin en kuitenkaan tehnyt, vaan maltoin ajaa kotiin saakka). Ja se on hyvä Rendelille se, siis että tekstiä syntyy.

En muista, koska ja missä tilanteessa olen ensimmäisen kerran Rendelistä kuullut. Minusta kuitenkin ajatus, että joku uskaltaa lähteä toteuttamaan unelmaansa ikiomasta supersankarista, jonka on ensimmäisen kerran joskus teinipoikana kouluvihkoonsa töhertänyt, on kiehtova. On hienoa, että joku uskaltaa aikuisena edes esitellä teinivuosien luomuksiaan. Uskallan nimittäin väittää, että useimpien meidän teinivuosien luomukset ja kouluvihkosuherrukset aiheuttavat meissä itsessämme vain häpeää ja syvää paloauton punaista poskillemme jo pelkästään ajatuksen tasolla, saati sitten, että puhuisimme niistä kenellekään ääneen. On hienoa, että jollain on rohkeutta lähteä viemään unelmiaan niin pitkälle, että siitä syntyy lopulta koko illan supersankarielokuva, joka ei sijoitu Gotham Cityyn tai edes Helsinkiin vaan Mikkeliin. Siis Mikkeliin, kaupunkiin, josta moni aina sanoo ajavansa ohi. Tässä tapauksessa se joku on Rendelin luoja ja ohjaaja Jesse Haaja.

Ajatus savolaisesta ja suomalaisesta supersankarista on ollut niin kiehtova, että tässä reilun parin vuoden aikana olen lukenut paljon juttuja Rendelistä, peukuttanut tottakai somessa ja muistanut jopa vähän puhuakin ihmisten kanssa aiheesta. Se on ollut esimerkiksi loistava small talkin aihe töissä asiakkaiden kanssa. Siksi olikin itsestään selvää, että kyllähän se on elokuvateatterissa käytävä katsomassa. Ensi-illasta alkaen elokuva jakoi runsaasti mielipiteitä, ja tietenkin luin kaikki eteen tulevat arvostelut suurella mielenkiinnolla ja eteläsavolaisella ylpeydellä. Koska ehdin saamaan oman Rendel-”hetkeni” vasta kaksi ja puoli viikkoa ensi-illan jälkeen, voinen tunnustaa, että ennen elokuvaa hieman pelkäsin, että mitäpä jos en pidäkään tästä.

Se huoli oli lopulta kuitenkin turha. Ensimmäisessä tappelukohtauksessa, kun ääni ja kuva eivät ihan kohdanneet, ajattelin, että voi ei… Myöhemmin elokuvassa jos oli selkeitä eroja äänen ja kuvan ajoituksessa, en niitä huomannut, niin hyvin elokuva vei mennessään. Eikä hyviä puolia tarvitse etsiä tai miettiä, ne nousivat esille etsimättäkin. Ensinnäkin pidin siitä, että elokuva ei kulje kronologisessa järjestyksessä. Ja toiseksi siitä, ettei se pidä katsojaa tyhmänä ja selittele liikaa, vaan antaa katsojan itse tehdä havainnot ja päätelmät. Olen katsonut useita kriitikoiden ylistämiä elokuvia, joissa tärkeimpiä ominaisuuksia juuri nuo edellä mainitsemani asiat, enkä siksi ihan ymmärräkään Rendelin saamaa murskakritiikkiä. Ehkäpä vielä vallitsee käsitys, että supersankarielokuvien kuuluu olla aikajärjestyksessä kulkevia tarinoita, joita katsoessa voi heittää aivot narikkaan, ja siksi muottiin sopimattoman Rendelin täytyykin kulkea oma kivisempi polku tasoittaakseen tietä tulevaisuuden erilaisille supersankareille ja heidän elokuvilleen.

Mutta takaisin asioihin, joista pidin elokuvassa. Rendeliä on ihan selkeästi tehty myös ajatuksella, että se leviää ulkomaille, ja siksi on hienoa, että elokuvaan on upotettu reilusti ja ylpeästi supisuomalaisia elementtejä. Suomalaiset tunnetaan maailmalla autourheilukansana, kuten varmasti myös suomalaisten tapa puhua ”lontoota”, ja siksi Rotikan liioiteltu rallienglanti lämmittikin kovasti mieltäni. Samoin tappelukohtauksen taustamusiikiksi valittu rehellinen suomalainen iskelmämusiikki. Kritiikeissä kovasti Rendeliä moitittiin myös nais- ja lapsivihasta, mutta mielipiteeni on, että jos naisista tehdään elokuvaan tappajahahmoja, niin on niiden pystyttävä myös ottamaan turpaankin. Se on tasa-arvoa se. (Ja tässä kohti on varmaan syytä huomauttaa, että en oikeasti kannata MINKÄÄNlaista väkivaltaa, en naisiin, lapsiin, eläimiin kuin miehiinkään kohdistunutta.)

Elokuvan lopputulos on niin hieno, että ihan harmittaa, etten tullut silloin pari vuotta sitten hakeneeksi avustajaksi tähän elokuvaan, vaikka mahdollisuus oli, vaan annoin ensimmäisen (mutta ei todennäköisesti viimeisen) elokuva-avustajakokemukseni odottaa viime kesään saakka. Siitä mahdollisesti myöhemmin lisää. Harmittaa myös, että kaikesta hypetyksestä huolimatta suomalaiset eivät ole löytäneet tätä elokuvaa, vaan katsojamäärät teattereissa ovat olleet pienempiä kuin Rendel olisi ansainnut. Harmittaa myös, että itsellänikin kesti lähes kolme viikkoa ensi-illasta ennen kuin onnistuin raahautumaan elokuviin, sillä nyt jo suositteleminen on himpun verran hankalampaa, kun valitettavan moni paikka on elokuvan jo ohjelmistostaan tiputtanut pois.

Jos kuitenkin sinulla on vielä mahdollisuus mennä tämä elokuva teatteriin katsomaan, niin mene. Varsinkin jos pidät toiminnasta. Ja vaikket pitäisi toiminnasta, mutta pidät elokuvista, joissa saa ajatella, niin mene. Tosin, jos veri ja kunnon mäiske saa sinut voimaan pahoin, suosittelen kuitenkin jättämään leffaeväät ostamatta.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

11 + = 13